Heinähullu

Mainitsin taannoin, että olen pyrkinyt vuosittain opiskelemaan jonkin uuden kasvin - tai muun eliön - siis tunnistamaan, nimeämään. Pyrkimykseni ulkopuolelle olen toistaiseksi suosiolla jättänyt mm. heinäkasvit, ne kun ovat mielestäni vaikeasti toisistaan erotettavissa. Samakin kasvi voi näyttää ihan erilaiselta riippuen kasvupaikasta ja kasvuajankohdasta. Lapsena opin tuntemaan heinätöissä timotein, ja vanhan naapurintädin pellolta myös lauhan, ainakin mikäli isä oli oikeassa todetessaan, että se pelto - jota täti tarjosi niitettäväksi meidän lehmille - kasvaa vain lauhantupsua.  

Puutarhaharrastuksen yhteydessä olen oppinut tunnistamaan myös juolavehnän tähkän. Koska vihollinen on syytä tunnistaa. No, ei juolavehnä, eli tuttavallisemmin valkojuuri, nyt oikeastaan mikään vihollinen ole, ainakaan verrattuna eräisiin vieraslajeihin. 

                                                     JUOLAVEHNÄÄ

Toissapäivänä nyppäsin kuitenkin huvikseni mukaani pari heinää tutkiakseni Otavan värikasvion avulla, mitä voisivat olla. En tullut hullua hurskaammaksi, vaikka sisko ja kollega antoivat jotain vihjeitä, kun laitoin kuvia kasveista Suomeen. 

Eilen näin lisää heiniä. Sellaisiin asioihin kiinnittää huomiota, joiden parissa mieli askartelee. Perennapenkkini, jota myös perhospenkiksi kutsun, uusintaurakka on kesken. Se on aika tavalla heinittynyt, ja haluaisin heinien osuutta vähentää. Juolavehnän tähkät nypin pois (kuva yllä), mutta muut jätin toistaiseksi penkkiä koristamaan. 

Tuo perhospenkki-nimitys on Millanin pantama. Hän istutti kaarevan perennapenkkiin lajeja, joita perhoset suosivat, mm. punakärsämöä, palavaa rakkautta, harjaneilikkaa, väriminttua, punapäivänkakkaraa, vuorikaunokkia, balkaninkohokkia, komeamaksaruohoa, jalokallioista, verihanhikkia, kaunopunahattua ja soikkoratamoa.