Harmia, kiukkua, pelkoa, hermoilua, jännitystä, helpotusta, iloa, ylpeyttä, liikutusta, myötätuntoa, kiitollisuutta, kaipausta ja surua. Ainakin näitä tunteita on viikonlopun mittaan mielessä myllännyt. Harmi, kiukku, pelko ja hermoilu liittyivät liian myöhäisestä liikkellelähdöstä aiheutuneeseen matkakiireeseen. Piti jättää se häälahjan ostoskeikkakin väliin, kun Tamperetta lähestyttäessä näytti selvältä, ettemme ehtisi Hesaan ja konserttiin ennen kuutta, jos teemme mutkan Mansessa. Lahja pitää sittenkin tilata netistä.
Helpotus oli suuri, kun tiukasta aikataulusta ja pääkaupungin painajaismaisesta liikenteestä huolimatta ehdimme kuin ehdimmekin Musiikkitalon Camerata-salin aulaan halaamaan sukulaiset ennen kuin konserttisalin ovet avautuivat.
Siskontyttö oli suunnitellut ja rakentanut huikean upean kokonaisuuden, muutaman muusikkoystävän avustamana. Mutta kyllä "pelkkä bassokin jo antaa vähän pohjaa musiikkiin", laulua lainatakseni. Meinaan, että on se isoviulu vaan niin monipuolinen soitin, ettei uskoisi ennen kuin saa kuulla.
Konsertin jälkeen saimme mennä mukaan kuulemaan opettajien ja tutkintolautakunnan - erinomaista - palautetta maisterille. Sitten takaisin parkkihalliin ja baanalle. Pääsin petiin kahdelta, mutta olin kyllä ottanut torkkuja auton kyytissäkin. Onneksi miestä ei nukuttanut ratissa. Ja kun poliisi sitten loppumatkasta vilautti sinisiä ja punaista valoa ja puhallutti miehen, niin sen jälkeen olin minäkin taas virkku. Mies vain totesi pollarille, että onneksi hän ei ottanut sitä skumppaa, vaikka sitä hänelle tarjosivat...
Kirkossa vasta tajusin, että helluntain lisäksi tänään oli kaatuneitten muistopäiväkin. Kirkosta lähetettiin seppelpartio Narvanmarssin soidessa. Kiitos, pappa, uhristasi vapauden ja rauhan hyväksi.
Kirkon jälkeen tuli vielä yksi itkun aihe. Mies oli tallentanut eiliset televisiouutiset, joista viimein kuulin Lasse M:n kuolemasta. (Oikeastaan oli hyvä, etten ollut vielä lauantaina kuullut asiaa, sain nauttia konsertista onnellisen tietämättömänä.) Itkin lähinnä sitä, etten sitten koskaan ennättänyt kuulla häntä livenä. Kerran opiskeluaikana minulla oli tilaisuus, kun maestro oli esiintymässä Raumalla. Olin jo istumassa konserttisalissa, kai ehdin kuulla jotain lämppäriä, mutta sitten jouduin lähtemään kesken pois ennen pääesiintyjän saapumista lavalle. Tai jouduin ja jouduin. Ei minun olisi ollut pakko, mutta annoin toisen ihmisen painostuksen vaikuttaa valintaani. Hänen mielestään minun kuului olla eräässä toisessa tilaisuudessa. Olen aina katunut tuota valintaani. Siksi haluan antaa itselleni ja ehkä muillekin sellaisen neuvon, että jos pitää valita jonkin arvokkaan/ ainutkertaisen tilaisuuden ja tavanomaisen/ toistuvan välillä, niin kannattaa harkita tarkkaan ennen kuin luopuu siitä ainutkertaisesta.
Ei kaduta, että tuli lähdettyä eilen pitkälle ja fyysisesti rasittavallekin matkalle, valitsimme oikein (vaikka lähtöajan valinta menikin hiven poskelleen).
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti