Kesäaikaan paikallinen Betel-kirkko vuorottelee sunnuntaikokousten järjestämisessä vähän kauempana olevan Betanian kanssa. Tuolla kertaa Betelissä ei ollut kokousta, joten päätimme sen sijaan vierailla paikallisessa luterilaisessa kirkossa, joka on puolen tunnin kävelymatkan päässä. Menomatkalla kävelimme mieheni ja Dalian kanssa yhdessä, Emil tuli myöhemmin autolla perässä. Siten Dalian ei tarvinnut jaksaa kävellä enää paluumatkalla, vaan hän pääsi aloittamaan ruuanlaiton sillä välin, kun me kävelimme miehen kanssa takaisin.
Olin hetken harkinnut, pukisinko kirkkoon sen kansallispuvun, joka jäi synttäreillä pitämättä. Mutta onneksi olin tyytynyt tavallisempaa kirkkoröijyyn. Ei pelkästään siksi, että sunnuntainakin oli yhä turhan kuuma kansallispuvulle, vaan vielä enemmän siksi, että tuona pyhänä kirkossa sattui olemaan tavallista enemmän kansallispukuisia naisia. Silloin nimittäin kastettiin kolme lasta jumalanpalveluksen alkajaisiksi, ja ainakin useimmilla kummeilla oli kaunis norjalainen kansallispuku. Olipa kirkossa yksi pikkutyttökin kansallispuvussaan, varmaan alle kaksivuotias. Messu puhutteli ja kosketti monin tavoin ja kaikkien aistien kautta. Siinä oli paljon tuttua suomalaisesta jumalanpalveluksesta, ja lisäksi kirkkoväelle oli jaettu moniste, josta tällaisen kielipuolisenkin oli helppo seurata. Opin ainakin yhden sanankin siitä. Menigheten tarkoittaa seurakuntaa. Annoin Dalialle jopa sellaisen virheellisen vaikutelman, että ymmärsin kaiken 😀
Kaste on aina koskettava hetki salatulla tavalla, Sana on sama, vaikka vieraalla kielellä. Raamatun tekstit oli helppo tunnistaa. Erityisesti iloitsin kasteen ja ehtoollisen lisäksi virsistä, jotka olivat virkistävän erilaisia sekä suomalaisiin verrattuna että keskenään. Yksi tuttu sävelmäkin oli mukana ehtoollisen yhteydessä, Lina Sandellia lauletaan koko Skandinaviassa. Sitä lauloin suomeksi ehtoolliselle kävellessäni - "Kun on turva Jumalassa..."
Jotain eroja oli liturgisessa järjestyksessä oman luterilaisen kirkkomme käytäntöihin verrattuna (mikä osittain saattoi johtua myös kasteesta), samoin se oli erona, että loppuylistyksen jälkeen kuunneltiin seisaaltaan ensin kellojen soitto ennen kuin pappi laski siunauksen kirkkoväen ylle.
Koko upean ja puhuttelevan elämyksen kruunasi päätösmusiikki, Vanha virsi Taalainmaan karjamajoilta. Siinä kohtaa minun piti taas itkeä. Se soitettiin aikanaan myös appeni hautajaisissa, ja siksikin se aina uudestaan liikuttaa.
Kuvailin jumiskokemustani Dalialle kertomalla, että se oli sikälikin aivan samanlaista kuin ollessani suomalaisessa kirkossakin, että eniten saan Raamatun teksteistä ja virsistä, kun taas saarna menee yleensä ohi. Saarnan aikana selasin "salmebokia" sen verran, että löysin sieltä virren "Jesus, din søte forening og smake", mutta sillä oli aivan eri numero ja melodiaakin oli yksinkertaistettu. Tykkään enemmän siitä versiosta, jonka kuulin muutama vuosi sitten Norjassa vieraillessamme vanhaluterilaisessa jumiksessa.
Ruuan jälkeen pidettiin valokuvaussessio, kun vielä oltiin kaikin koolla. Iltapäivällä hyvästeltiin tytöt, joiden piti lähteä takaisin Osloon. Ennen iltagrillausta me aloitimme miehen kanssa jo enimpien tavaroiden pakkaamisen autoon, että aamulla ei tule kiire. Ennen nukkumaanmenoa pojista nuorin ja vanhin halattiin hyvästiksi, koska he vielä nukkuisivat aamulla, kun me jo olemme lähteneet paluumatkalle. Vähitellen ajatukseni siirtyivät kohti Kanttorilaa. Mitä siellä olisi tullut kukkaan tällä välin ja onko ollut sadetta vai kuivuutta. Tosin huolta ei ollut sikäli, että Millan oli luvannut käydä kastelemassa, jos helteilee poissaollessamme.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti