Muutosta II

Edelliseen jatkoa.
Viime viikko meni viestitellessä sisarustemme kesken. Lähellä asuvat sisarukset vuorottelivat äidin vuoteen vieressä, ja joku heistä oli aina myös yön saattohoitohuoneessa. Pikkusisko kysyi minulta eräässä viestissään, haluanko että minulle ilmoitetaan vaikka yöllä, kun on suruviestin aika. Vastasin - kärsittyäni siihen mennessä jo pitkään huonoista yöunista - että ehdin kuulla aamullakin, jos näin käy.    Pidin puhelintani öisin kiinni, kuten aina, ja toisesta vaiensin ilmoitusäänet, etten kuulisi whatsapp-viestien kilahtelua, sen jälkeen kun olin yhtenä alkuyönä herännyt sellaiseen (olin mennyt puoli kymmeneltä nukkumaan ja viesti kilahti kymmeneltä, siis ihan ”ihimisten aijjoos”, mutta minun kannaltani pahimmoilleen).
Torstain ja perjantain välisenä yönä heräilin taas alkuyöstä, katsoin puhelimesta kellonajan ja näin samalla, ettei ollut tullut mitään whatsapp- tai sähköpostiviestejä. Paitsi viimeisellä kerralla peitin kädelläni suurimman osan näytöstä himmentääkseni puhelimen valoa, ja näin vain kellonajan. Sitten sainkin nukkua noin kahdesta lähes puoli viiteen. Silloin taas herättyäni ja katsoessani kellonaikaa näin samalla vanhimman veljemme klo 2.26 lähettämän whatsapp-viestin: ”Tavallaan hienoa, että äiti pääsi näin nopeasti taivaan lepoon.” Mitä!?! Aloin äkkiä selata viestejä ja sähköposteja. Löysin nuorimman veljen yöllisen ryhmäsähköpostin, joka oli lähetetty klo 2.34 ja jossa hän kertoi nuorimman siskon soittaneen hetki sitten ja kertoneen äidin nukkuneen pois. Aloin saman tien vastata sähköpostiviestiin osoittaakseni, että nyt olin minäkin jo saanut tiedon eikä enää aamulla tarvitse minulle erikseen ilmoittaa. Uni ei enää sitten tullut, ja mieskin nousi verensokereitaan mittaamaan. Niinpä istuimme keittiössä syömässä aikaista aamiaista. Mies lämmitti minulle puuroa. Kun kytkin toiseen puhelimeeni virran, sain siihen tekstiviestin vanhemmalta siskoltani, joka oli ollut sinä yönä äidin luona ja joka oli hälyttänyt pikkusiskon ja lähettänyt sitten viestin meille muille: ”Äiti on nyt päässyt taivaan kotiin. Lähtö oli rauhallinen. Puoli kahdelta viimeinen henkäys.”  Viestin luettuani jatkui viestittely sisarusten kanssa vielä hyvän aikaa. Sitten minun olikin pian aika alkaa laittautua töihin. Onneksi oli lyhyt työpäivä ja onneksi lasten kanssa on niin hektistä, ettei siinä ehdi jäädä omiin ajatuksiinsa. Kerroin lyhyesti työkavereille tilanteesta, mutten oppilaille vielä mitään, koska pelkäsin alkavani itkeä. Maanantaina sitten kerroin.
Perjantain työpäivän jälkeen aloimme järjestää lähtöä Kanttorilaan, vaikka olimme siellä jo viikkoa aiemmin käyneet ja vaikka näin talviaikaan olemme pitäneet käyntitahtina kahta viikkoa. Palelin jo autossa, ja Kanttorilassa palelu jatkui, vaikka takkaa lämmitettiin. Lauantaina lähdettiin sitten uudestaan sinne kotipuoleen. Meillä oli sisarusten kanssa treffit hautaustoimistossa. Me olimme miehen kanssa siellä hieman etuajassa, kukkakauppias ilmaisi osanottonsa ja näytti minulle saman päivän lehteen ehtineen kuolinilmoituksen. Silloin en enää voinut toisten nähdenkään kyyneleitä pidättää. Sanoinkin hänelle, että täytyy se uskoa, kun se kerran lehdessäkin lukee. Ennen muiden sisarusten tuloa ehdin suunnitella omaa kukkalaitetta. Toisten saavuttua katsottiin vielä arkku, jota muut olivatkin jo valmiiksi kaavailleet. Minullekin se passasi, niin tehtiin siitä päätös. Sitten vielä suunniteltiin arkun päälle kukkalaite ja muuta hautajaisiin liittyvää ennen kuin lähdimme käymään sairaalan kappelissa äitiä katsomassa. Tai siis sitä, mitä hänestä oli jäljellä, eloton, mutta levollisen näköinen ulkokuori. Veli kävi hakemassa peräkärryn ja sitten menimme tyhjäämään äidin huonetta dementiahoitokodissa. Siellä minua väsytti niin, että oikaisin hetkeksi äidin sänkyyn kattoa tuijottamaan. Saimme urakan valmiiksi ja kävimme siskon luona kahvilla. Siinäkin tuli istuskeltua pitkä tovi juttelemassa. Sitten lähdimme miehen kanssa vielä tervehdyskäynnille kummitätini, äidin ainoan siskon luo. Vuotta vanhempi isosisko oli toisaalta helpottunut, että pikkusisko pääsi kivuista ja sairaudesta, mutta toisaalta ikävissään totesi itsekin jo joutavansa täältä pois.
Illanhämyssä ajelimme takaisin Kanttorilaan poiketen viemässä Millanille taas hyvää vettä kanisterilla. Saimme vastalahjaksi vadelmapiirakan, joka meidän oli ollut tarkoitus yhdessä kahvitella, mutta koska meillä meni niin myöhään ja koska Millan arveli meidän olevan uupuneita raskaasta päivästä, niin päätettiin praatailla tuohippuolin paremmalla ajalla.
Tästä on nyt jo tullut ylipitkä sepustus. Mutta korvaapa alkuvuoden hiljaisuuden. Sunnuntaina miehelläni oli taas saarnavuoro, joten kävelimme kirkkoon hyvissä ajoin kirpakassa pakkasessa. Kirkossa oli aika vähän väkeä, mutta kohderyhmä oli oikea ajatellen mieheni saarnan sisältöä. Aiheena oli Pietarin anopin kuume, josta Jeesus hänet paransi. Mies kertoi oman anoppinsa kuumeesta ja siitä, miten hänkin pääsi kuumeesta, mutta eri tavoin. Saarna sisälsi paljon lohdutusta, ja meistä kuulijoista suurin osa oli surevia omaisia. Sen huomasi esirukouksen aikana, kun kolmen vainajan omaiset nousivat vuorollaan ylös ”kiitos kuolleille”-kohdassa. Kirkkoherra kävi messun jälkeen vielä tervehtimässä omaisia, ja minullekin hän kävi esittämässä surunvalittelut.
Hautajaiset ovat helmikuun alussa. Viestittely on jatkunut edelleen tiuhaan sisarusten kanssa. Nyt lähinnä risti-ilmoitukseen ja hautajaisten järjestelyyn liittyen.