Sydän syrjällään

Heräsin tänään kymmentä vaille kymmenen - ei puhettakaan, että olisimme ehtineet livekirkkoon. Kyllähän minä sitä jo aavistelinkin, kun vasta neljän jälkeen nukahdin. Eikä mieskään nukahtanut sitä ennen, mutta hän tosin oli jo torkkunut sohvalla katsoessamme Wallanderia. Mikä meitä sitten valvotti? Odotimme kuopusta yökylään. Nuorin poika oli reissulla Tampereella ja oli sieltä tulossa yöksi tähän. Illalla laitoin hänelle viestin ja pyysin, että hän ilmoittaisi kun on tulossa. Kymmenen maissa sitten tuli vastausviesti, jossa hän arveli, että siinä vaiheessa puhelimen akku voi olla jo tyhjä mutta että varmaan puolen tunnin päästä lähtee, joten yli puolen yön menee, ennen kuin on täällä. Minä odottelin poikaa jo yhteen mennessä, mutta mies arveli, että menee lähemmäs kahta.

Wallander loppui, mutta toisella kanavalla jatkui Paluu tulevaisuuteen II uusinta. Katsoin vielä senkin ja neuloin lapasta. Puoli kolmelta sitten ahdistuin laittamaan pojalle viestin, vaikka arvelin että hänellä ei välttämättä enää ole puhelimessa virtaa. "Vähän jo huolettaa. Ootko jo lähellä?" Muutaman kerran tarkistin, oliko tullut vastausta, mutta näytti siltä ettei lapsi ollut saanut viestiäni. Lopulta suljin puhelimen, sammutimme muut paitsi eteisen lampun ja menimme petiin. Kello oli kolme. Luin vielä Raamattua, mutta en pystynyt keskittymään Hesekieliin, joka minulla on tällä hetkellä menossa, vaan luin muutaman matkalaulun Psalmien kirjasta, mm. tämän pyhän tekstin Ps. 127, jonka loppujakeissa sanotaan, että lapset ovat Herran lahja. Sen jälkeen luin vielä hetken Mma Ramotswea. Sitten sammutin lukulampun ja lepuutin silmiä unta odotellen, huoli sydämellä.

Huokailin yhä Jeesuksen puoleen ja ehdin murehtia jo pahinta. Toki ajattelin myös vähemmän pahoja syitä, mikä saattaisi viivyttää saapumista, ehkä poika on eksynyt/ ajanut ohi jostain risteyksestä pimeillä teillä, kun tyhjää kännykkää ei pysty käyttämään navigointiin. Rukoilin ja muistelin pätkää Bilbon laulusta "Koko ajan kun istun ja mietin nyt mitä ennen oli vain, minä askelten paluuta kuuntelen ja ääniä oveltain."

Vähän ennen neljää vihdoin kuulin ääniä oveltain. Pukkasin miestä ja kuiskasin, että nyt poika tuli. Isä nousi kysymään lapselta, onko tällä nälkä. Kun jäin yksin kamariin peiton alle, purskahdin helpotuksen itkuun.  Miehen palattua petiin meni vielä hetken aikaa ennen kuin rauhoituin nukkumaan.

Aamulla selvisi, ettei viipymiseen liittynyt mitään sen kummempaa dramatiikkaa kuin lähdön viipyminen aiotusta. Puhelimen avattuani näin myös, että olihan se poika vastannut viestiini, puoli tuntia kysymykseni jälkeen, ja kertonut että tunti vielä menee.

Vaikka pojan saimme elossa ja hyvissä voimin luoksemme, niin eräs kuitenkin oli yön aikana menehtynyt. Nimittäin mummon kavaljeeri Murre. Se oli lähipiiristä jo toinen koirakaveri, josta tällä viikolla olemme kuulleet suru-uutisen, kun veljeni kääpiösnautserikin kuoli pari päivää sitten. Molemmissa tapauksissa hivenen lohduttaa se, että koiran emäntä ei enää muistisairauden takia osaa kaivata puuttuvaa karvakaveria.