Sydän syrjällään

Heräsin tänään kymmentä vaille kymmenen - ei puhettakaan, että olisimme ehtineet livekirkkoon. Kyllähän minä sitä jo aavistelinkin, kun vasta neljän jälkeen nukahdin. Eikä mieskään nukahtanut sitä ennen, mutta hän tosin oli jo torkkunut sohvalla katsoessamme Wallanderia. Mikä meitä sitten valvotti? Odotimme kuopusta yökylään. Nuorin poika oli reissulla Tampereella ja oli sieltä tulossa yöksi tähän. Illalla laitoin hänelle viestin ja pyysin, että hän ilmoittaisi kun on tulossa. Kymmenen maissa sitten tuli vastausviesti, jossa hän arveli, että siinä vaiheessa puhelimen akku voi olla jo tyhjä mutta että varmaan puolen tunnin päästä lähtee, joten yli puolen yön menee, ennen kuin on täällä. Minä odottelin poikaa jo yhteen mennessä, mutta mies arveli, että menee lähemmäs kahta.

Wallander loppui, mutta toisella kanavalla jatkui Paluu tulevaisuuteen II uusinta. Katsoin vielä senkin ja neuloin lapasta. Puoli kolmelta sitten ahdistuin laittamaan pojalle viestin, vaikka arvelin että hänellä ei välttämättä enää ole puhelimessa virtaa. "Vähän jo huolettaa. Ootko jo lähellä?" Muutaman kerran tarkistin, oliko tullut vastausta, mutta näytti siltä ettei lapsi ollut saanut viestiäni. Lopulta suljin puhelimen, sammutimme muut paitsi eteisen lampun ja menimme petiin. Kello oli kolme. Luin vielä Raamattua, mutta en pystynyt keskittymään Hesekieliin, joka minulla on tällä hetkellä menossa, vaan luin muutaman matkalaulun Psalmien kirjasta, mm. tämän pyhän tekstin Ps. 127, jonka loppujakeissa sanotaan, että lapset ovat Herran lahja. Sen jälkeen luin vielä hetken Mma Ramotswea. Sitten sammutin lukulampun ja lepuutin silmiä unta odotellen, huoli sydämellä.

Huokailin yhä Jeesuksen puoleen ja ehdin murehtia jo pahinta. Toki ajattelin myös vähemmän pahoja syitä, mikä saattaisi viivyttää saapumista, ehkä poika on eksynyt/ ajanut ohi jostain risteyksestä pimeillä teillä, kun tyhjää kännykkää ei pysty käyttämään navigointiin. Rukoilin ja muistelin pätkää Bilbon laulusta "Koko ajan kun istun ja mietin nyt mitä ennen oli vain, minä askelten paluuta kuuntelen ja ääniä oveltain."

Vähän ennen neljää vihdoin kuulin ääniä oveltain. Pukkasin miestä ja kuiskasin, että nyt poika tuli. Isä nousi kysymään lapselta, onko tällä nälkä. Kun jäin yksin kamariin peiton alle, purskahdin helpotuksen itkuun.  Miehen palattua petiin meni vielä hetken aikaa ennen kuin rauhoituin nukkumaan.

Aamulla selvisi, ettei viipymiseen liittynyt mitään sen kummempaa dramatiikkaa kuin lähdön viipyminen aiotusta. Puhelimen avattuani näin myös, että olihan se poika vastannut viestiini, puoli tuntia kysymykseni jälkeen, ja kertonut että tunti vielä menee.

Vaikka pojan saimme elossa ja hyvissä voimin luoksemme, niin eräs kuitenkin oli yön aikana menehtynyt. Nimittäin mummon kavaljeeri Murre. Se oli lähipiiristä jo toinen koirakaveri, josta tällä viikolla olemme kuulleet suru-uutisen, kun veljeni kääpiösnautserikin kuoli pari päivää sitten. Molemmissa tapauksissa hivenen lohduttaa se, että koiran emäntä ei enää muistisairauden takia osaa kaivata puuttuvaa karvakaveria. 

Ryöttääset pultut

Yksi eittämätön etu tässä vuorotteluvapaassa on se, ettei tarvitse aamuisin miettiä, mitä pukisi ylleen.

Minulla on muutamat verkkarit ja parit collegehousut, jotka ikilikaisina kelpaavat hyvin kasvimaalla sotkemiseen. Yleensä pihalta tullessa riisun multaverkkarit ja -takin keittiön porstuan naulakkoon ja vaihdan ryöttääset collegehousut sisävaatteeksi, ja jos sukat ovat märät, vaihdan ne kuiviin. Mutta muunlaista vaatteiden vaihtoa kaihdan viimeiseen asti. Tästä seuraa se, etten mielelläni lähde asioimaan ilman todella hyvää syytä - enkä silloinkaan niin kovin mielelläni. 

Tällä viikolla meinasi ottaa lujille hoitaa pari asiaa. Minulla oli jo korkea pino Mma Ramotswe-kirjoja odottamassa palauttamista, mukaan lukien uusin kirja, jota ehkä joku muukin jo odotteli luettavakseen. Vakaa aikomus oli heti maanantaina hoitaa se, kirjastokin kun on melkein kulman takana. Mutta niin se vain jäi. Ja jäi vielä tiistainakin. Eilen sitten tuli yllättäen toinenkin hoidettava asia, kun posteljooni oli erehdyksessä jakanut meidän laatikkoon kirjaston yhteydessä olevan koulun opettajalle tarkoitetun lähetyksen. Aikani vitkuteltuani rohkaisin hurjan luontoni ja vaihdoin asialtaasempaa päälle, pakkasin postilähetyksen samaan kassiin kirjaston kirjojen kanssa ja lähdin flitoomahan. Yksi tie, kaksi asiaa. 

On se vain kumma, että vaikka olen ollut jokunen vuosi sitten töissäkin tuossa samaisessa koulussa, niin alkuun meinasi hirveästi jännittää. Toki sitten, kun pääsin liikkeelle, astelin reippaasti ja asiat hoituivat helposti.

Mies se meiltä kaupassakin käy, häntä kun ei vaivaa mennä ihmisten ilmoille edes ryöttääsenä. Siitäkin olen kiitollinen. Ettei minun tarvi vaivautua kauppaan, kun en siitä tykkää ja kun toinen tuntuu ihan mielellään menevänsä.

En ota kuvaa ryöttääsistä pultuustani enkä muistakaan kletuustani... 

Koho- ja perennapenkkiurakat

Vaikka minulla onkin menossa Mma Ramotswe-kirjojen uusintalukumaraton ja vaikka tuntuu, etten muuta juuri ole ehtinytkään, niin jotain pihahommia kuitenkin, ja jotain pientä tuvallakin (erilaista ruokahuoltoa enimmäkseen).

Satunnaisen sadonkorjuun lisäksi olen nyt saanut tehtyä ne kaksi isompaa - otsikossa mainittua - puutarhaprojektia, joita olin tälle syksylle suunnitellut.

Uuden kohopenkin rakentamiseen sain ajatuksen, kun mansikkamaa ei enää tuottanut juuri mitään. Se oli aika hävittää ja istuttaa rönsytaimista pieni mansikkapläntti sivummalle. Ja vanhan mansikkamaan aurinkoiselle paikalle kohopenkki olisi omiaan. Risusydäntä varten karsin pensaita, eritoten rusopajuangervoa, siellä täällä. Kesän aikana olin jemmannut ylös kaivettuja ruohomättäitä, jotka nyt kärräsin risujen painoksi. Lehtikariketta ei ollut saatavilla, mutta olipa kaikenlaista muuta täytettä, ruohonleikkuujätteestä ja paleltuneista samettikukista ruveten. 

Kompostiakin oli kertynyt mukavasti, kun olin kesän mittaan vajentanut kompostereita muovisäkkeihin odottamaan hyödyntämistä. Kaksi bokashiastiaakin tyhjäsin kohopenkkiin. Eiköhän siinä ensikesänä kesäkurpitsa kasva.

Ei siitä niin monta vuotta ole, kun edellisen kerran koetin reirata pienintä kolmesta ympyräpenkistä. Tällä kertaa halusin myös laajentaa sitä.

Yksi menetys paljastui, kun kaivoin perennat ylös. Ihmettelin, kun tarhakylmänkukasta ei näkynyt lehteäkään. Mullasta nousikin sitten mädäntynyt juurakko. Enää persikanväriset kylmänkukat ovat jäljellä Millanin istuttamista 😒. Samasta pyöreästä penkistä paljastui jo alkukesästä yksi kato: kaikki kolme rantalaukkaneilikkamätästä olivat ruskeita ja täysin hengettömiä. Oliko syynä liian maanmyötäinen istutus? Nyt yritin saada penkkimäisyyttä laittamalla kattotiilet reunoille ja tyhjäämällä multasäkkejä enempi keskelle. 

Pieni pyöreä on ollut keskikesästä yksipuolisen valkoinen (valkoinen malva, valkoinen kurjenkello ja valkoinen pienikokoinen peurankello yhtä aikaa kukassa). Nyt yritin saada siihen muutakin väriä ja myös syyskukkivia.

Tässä (kuva) vaiheessa on vasta reunassa esikkomättäät ja pohjoisreunassa hopeatäpläpeippi. Sen eteen tuli sittemmin lännenluppio, jota kehystämään kolme malvamätästä. Niiden kohdalle lähelle reunaa tuli julianesikkomättäät ja vaaleanpunaiset kellopeipit. Keskelle laitoin vaaleanpunaista syysleimua, sen molemmin puolin rantakukkamättäät. Uutena istutin myös tähkätädykettä, lopuksi muutama valkoisen krookuksen sipuli sekä vähän sitä kurjenkelloa ja muoviruukulla rajoitettuna peurankelloa. Ja kastelua. Nyt sitä tulee myös taivaalta. 

Isoja iloja - ja pieniä suruja

Jos olisin kirjoittanut jo eilen tämän postauksen, niin otsikoksi olisi riittänyt tuo alkuosa. Mutta asian näin ei ollessa kirjoitan minkä kirjoitan. Liittyisikö tuo kuva iloihin vai suruihin? Siihen palaan myöhemmin. 

Alkukesästä minulla oli mielessä monta isoa, ahdistavaakin asiaa/ongelmaa, jotka ovat olleet rukousaiheinani, mm. läheisten vaikeita sairauksia. Nyttemmin - melkein kaikkiin - rukouksiin on tullut vastauksia, jotka ovat antaneet iloa ja toivoa. Vain Millanin uuden kodin löytyminen on yhä rukouslistalla ilman selvää vastausta tai edes vihjettä. Jatketaan rukousta. Pian on taas talonhakuilmoitus paikallislehdessä. 

Kuluneella viikolla on myös tullut paljon ilonaiheita, suurimpina niistä vuokralaisen löytyminen vihdoinkin osakekolmioomme sekä se, että nyt kolmannellakin lapsistamme on oma koti, kun hänen tarjouksensa hyväksyttiin. Neljännenkin lapsen tyttöystävällä on oma talo, ties vaikka siitä tulisi myös kuopuksemme koti joskus...? Iso ilo oli myös vuokralaisasian oikea ajoitus, kun saatiin se hoidettua samalla, kun muutenkin olimme pohjoisessa käymässä. (Kävin samalla reissulla myös työpaikalla kollegoita ja oppilaita tervehtimässä ja siinäpä yksi iso ilo lisää.) 

Poissaollessamme halla ei ollutkaan tehnyt pahojaan puutarhassa, siinä myös suuri helpotuksen ja ilon aihe. 

Vaikka otsikossa mainitsin pienet surut, niin oikeastaan suruja on vain yksi, muut ovat harmeja. Se suru on kuollut sammakonpoikanen. Aika iso suru siksi, että minä itse olin sen vahingossa tallannut. Kaksi muuta sentään kökötti yhä vakiopiilossaan lankun alla. Toivottavasti ne selviävät hengissä, myös lähestyvästä talvesta. Mistähän ne aikovat löytää talvisuojan? 

Eläimiin liittyy yksi harmikin. Löysin kaatuneen ja nuutuneen mukulasellerin naatin kasvimaalta. Myyrä oli syönyt mukulan, iso kuoppa vain oli maassa. Myöhemmin aikoessani nostaa talteen loput kolme mukulaa totesin, että itselle oli jäänytkin vain yksi mukula. Nyt harkinnassa myyräkarkottimen hankinta. Tämä on ensimmäinen satokausi, kun olen törmännyt myyrätuhoihin tällä tontilla. Ensimmäiset merkit näkyi kyllä jo keväällä kuoppina nurmikossa ja kasvimaalla. 

Aikamoista harmia tuntuu olevan vuorottelukorvauksen hakeminenkin. Mutta ei siitä sen enempää, nyt vain odotan vastausta, joko olen toimittanut riittävät selvitykset. Kuvan kasvi on tuossa kuistilla siksi, kun ennen pohjoisen mutkaamme koetin kanniskella kesäkukkia suojaan mahdolliselta kylmältä. 

Mitä tulee kuvan Heavenly Blue -päivänsineen, niin sekin on osoittautunut enempi harmin kuin ilon aiheeksi. Muutama vuosi takaperin ostamistani siemenistä olen saanut kukkivia päivänsinejä yhden ainoan kerran. Keväällä kylvin viimeisenkin siemenen ja yritin tainta hyysätä parhaani mukaan, valoa, lämpöä ja ravinteita. Komeat on lehdet, mutta taaskaan ei nupun nuppua, niin kuin ei viime- eikä edelliskesänä. Sen sijaan pienempikukkainen violetti päivänsini kukkii uskollisesti ja runsaasti. Varsinainen luottokasvi, jonka siemeniä on kerättynä monta vuosikertaa, ja taas keräsin lisää. 

Sadonkorjuu on jatkunut, mutta nyt tulee kylmä

Ehdinpäs tehdä toisenkin erän maustekurkkuja, vaikka avomaankurkut ovatkin tänä satokautena hidastelleet. Edellisvuotista kurkkua on kellarissa vielä yksi purkki ja jääkaapissa toinen vajaa, nyt kellarissa on myös uuden sadon maustekurkkua kaksi isohkoa purkkia ja kolme pientä, joista yhden vien piakkoin tuliaisiksi vävylle. Voi olla, ettei sen enempää saadakaan. Riippuu tulevista halloista/yöpakkasista. Peittelin kateharsolla niin kurkku penkin kuin kesäkurpitsatkin. Harsoni vain ovat jo kovin riekaleisia. En kuitenkaan halua enää ostaa uusia kateharsoja, mikromuoviksi kun taitavat vähitellen hajota.

Tänä kesänä kosteuden takia muumiotauti on taas jyllännyt ja vaivannut vähäisten omenoiden lisäksi myös luumuja ja (omppujen kanssa yhtä vähäisiä) kirsikoita. Eilen kuitenkin keräsin terveitä luumuja toista litraa, tänään kalttasin ne ja kokeilin pakastaa sokeriliemeen. Sovelsin luumuhillokeohjetta kirjasta "Kotipuutarhurin kasvisruoat". Meinaan käyttää oman pihan Sinikka-luumuja jouluna luumukiisseliin. Jos se tekee kauppansa, en enää jatkossa osta ulkomaisia kuivattuja luumuja siihen tarkoitukseen. 

Uusi kaappipakastin alkaa olla jo melkein täynnä. Valokkien (=hilla), mustikoiden ja mustaviinimarjojen lisäksi siellä on ainakin härkä-, pensas- ja Borlotto-papuja, tilliä, hernettä ja vähän tyrniä ja vadelmaa. 

Kellarissa on viime sadon omenasosetta useita purkkeja, ja voi olla, etten teekään uutta tänä syksynä. Jos saamme omenoita, ne varmaan menee syömäomenoina syksyn mittaan. 

Valkosipulit nostin pari viikkoa sitten, alkavat olla jo sopivasti kuivahtaneet. Niitäkin tuliaisiksi lapsille, kuin myös syöntikokoisia kesäkurpitsoita, jotka pelastin jo mahdollisesti ensi yön kylmiltä. 

Kysyin mieheltä, kauankohan olemme jo olleet omavaraisia tomaattien suhteen. Hän se meiltä kaupassa käy, eikä ole aikoihin ostanut tomaatteja eikä kurkkuja. Vieläkin niitä olisi kypsymässä, jos vain kylmä pysyy poissa kasvihuoneesta. En meinaa viedä sinne sähkölämmitintä (tiedätte kyllä miksen), mutta kynttilän tai pari aion öiksi viedä palamaan lyhtyihin.

Syksyn tuntu on toisaalta haikeaa, mutta toisaalta siinä on oma viehätyksensä. Kuinka siunattua on saada nauttia neljästä vuodenajasta!

Tytit ja muuta sadonkorjuuta

Kanttorilan ensimmäisinä vuosinamme hankimme yhden Tarmo- ja neljä Tytti-pensaan tainta, kun olin saanut päätettyä, mihin ne sopisivat. Paljon ne eivät ole vielä kasvaneet, mikä on aivan hyvä asia, ja tuotto on ollut vaihtelevaa. Ensimmäisen, muutaman marjan sadon jouduttua lintujen tms. marjavarkaiden suihin sato on pikkuhiljaa runsastunut, mutta viime kesän kuivuudesta ilmeisesti johtuen tyrnikään ei tuottanut juuri desilitraa enempää. Yhteensä siis neljästä Tytistä. 

Tänä kesänä näytti taas aivan toiselta. Keräsin marjat lopuistakin tyrnipensaista eilen, paras pensas tänä vuonna antoi puoli litraa, toiset kolme ehkä yhteensä saman verran.

Annoin tyttöpensaille nimet erottaakseni ne toisistaan. "Takimmainen oikeanpuolinen" on hankala nimi ja voi tarkoittaa katsomiskulmasta riippuen ainakin kahta eri pensasta. Niinpä tytöt ovat nyt nimeltään Tytti Matala, Tytti Pikkarainen, Tytti Vintturi ja Tytti Isola. Jos käyt niitä katsomassa, tunnistat kyllä, kuka (emi)kukin on. Toistaiseksi. Kasvavathan ne tuosta. Mutta Vintturi jäänee silti vinovartiseksi.

Mustaherukoita poimin oman puskan lisäksi Millanin takamarkilla. Se souvi on tältä satokaudelta ohi. Vadelmia vielä lienee kypsynyt, pitäisikin tästä lähteä niitä haeskelemaan - ellei eilisiltainen sade ehtinyt niitä varistella. Valkosipulit on nostettu ja Borlotto-pavut keitetty pakkaseen, ja eka erä pensaspapua, mutta pian pitänee kerätä myös härkäpavut. 

Myös metsän satoa olemme käyneet koluamassa useammin kuin moneen vuoteen, sekin hyvä tästä vuorotteluvapaastani. Viimeksi lauantaina kävimme uudestaan kantarellipaikalla, mukana sienikorin lisäksi marjasangot ja -poimurit. Ja niin mukavasti meni retkemme, alun marmatuksista huolimatta, että löysimme myös toisen kantarellipaikan sekä vaaleita orakkaita. Ja mustikoitakin yhä löytyi toisten jäljiltä reilu viisi litraa. Litran verran poimin Millanille tuliaisiksi, kun menimme metsästä päin hänen kahvipöytäänsä.

Kahvista puheen ollen, se oli yksi alkumarmatuksen syy. Kahvitermoksemme korkki oli taas jäänyt auki ja alkoi vuotaa kumossa olevaan reppuun auton takapenkillä. Mies hoksasi onneksi hajusta ja ehdin nostaa repun pystyyn ja pelastaa puoli pulloa retkievästä. Mies yleensäkin valittaa metsäretkelle mennessä esimerkiksi, että ei  sieltä mitään kuitenkaan löydy, ja nyt on jo pari kertaa käynyt niin, että hän valittaa mukaan otetun nesteen vähyyttä. Minulla oli kahden desin vesipullo, jonka hänelle lupasin, mutta ei sellainen kuulemma riitä. Kyllä ne valitukset taas metsässä loppuivat, viimeistään siinä vaiheessa, kun mies bongasi vaaleaorakasesiintymän. Nyt on vakaa aikomus hankkia uusi termospullo, jos löytyisi sellainen, missä on idioottivarma kierrekorkki, ilman napsuttelumekanismeja. Evästä oli lopulta kuitenkin riittävästi, ja kahviakin jäi vielä Millanin kahvipöytään asti.

Vaaleat orakkaat menivät perunaan soosihin, mutta keltavahverot paloittelin eilen kuivuriin. Mikä ihana tuoksu ❤️

Perennapenkkiprojekti valmis

 

Älkää antako kauniin punatähkän hämätä, täältä tulee taas tekstiä lähinnä omiksi tarpeiksi, jotta muistan ensi suvenakin, mitä pitäisi penkistä nousta - ja mitä ei. 

Kutinat vähältä unohtuivat (hetkeksi), kun pääsin työn alkuun lintualtaan projektin kanssa. Lintualtaan ympärillä olevassa perennapenkissä - oletettu - lapinnauhus on sinnitellyt hengissä mutta kukkimatta. Myös keltamaksaruoho alkoi peittyä sammaleeseen ja menettää vehreyttään. Kaiken kaikkiaan kituvaa kasvua muillakin lajeilla kuivassa maapohjassa. Mietin uusimista jo viime kesänä, mutta silloin kuivuus ja sittemmin töiden alkaminen tulivat esteeksi. Nyt ei ole kumpaakaan riesaa... 

Rakentelin kattotiilistä reunusta, jotta saisin enemmän multaa pysymään penkin takaosassa. Nauhus sai palata melkein samalle kohtaa, vähän vain syvempään, syyslannoitteella höystettyyn, multaan. 

Keltamaksaruohoa istuttelin penkin ulkopuolelle ja tuohon lintualtaan pohjalle, johon sitä oli jo itsestään alkanut  kasvaa. Altaan pohja vuotaa, joten laitoin siihen tänä kesänä kuhmuraisen paistinpannun vesialtaaksi, sen ympärille saa maksaruoho levitä. Mehitähtiä istutin harvakseltaan "rinteeseen" altaan oikealle puolelle. Niitä oli aikaisemmin nauhuksen takana. Mehitähdistä vasemmalle istutin kangasajuruohoa, mutta laitoin tuon tiilenpalan hieman rajoittamaan, ettei se heti leviäisi mehitähtien päälle. Kangasajuruohosta edelleen myötäpäivään kiertäen piilotin takaisin joukon krookuksen sipuleita. Olivat kesän tai kevään aikana lisääntyneet, jätin osan tähteelle, jos vaikka sisko tarvitsi. Krookuksista seuraavana ja osittain niiden kanssa lomittain on jotain matalaa kurjenpolvea. Altaan ja tiilireunuksen laidassa on rentoakankaalta, jota jo Millan aikanaan tuohon penkkiin istutti. Vasemmassa kulmassa olevan nauhuksen eteen istutin jonkin siementaimen perhospenkistä. Oletin ensin sen olevan sinipallo-ohdakkeen, mutta voi olla myös vaikka lohenpunaisen idänunikon siementaimi. Keskelle taakse istutin lopulta iltahelokit, jotka ovat koko kesän odottaneet paikalleen pääsyä. En ollut keksinyt niille paikkaa, enkä tuohonkaan niitä ollut suunnitellut, mutta kun kerta tilaa nyt oli. Viimeiseen nurkkaan siirsin kuunliljan ja sen eteen "rinteen" yläreunaan pienet sininatatupsut siinä toivossa, että ne kasvettuaan pidättävät vähän valuvesiä jäämään kuunliljan juurelle. 

Siinä vielä kuva mehitähtien ja kuunliljan puolelta. Sininataa tuskin erottaa. Tässä kuvassa näkyy kuunliljasta ylävasemmalle myös kaksi hentoa liljan vartta, jotka meinasin jo unohtaa. Keltaiset liljat eivät nekään ole hetkeen jaksaneet kukkia tuossa penkissä, kokeeksi laitoin pari sipulia takaisin. Muut istutin purkkiin odottamaan uutta paikkaa. 

Minä myös odottelen sitä, että perennat tässäkin penkissä aikanaan tuuheutuvat ja täyttävät maan. Odotellessa voisi käydä käsiksi seuraavaan heinittyneeseen penkkiin. Kunhan tuo uusi sadekuuro hellittää. 

(Olisi voinut tuota otsikkoa vielä fiksata, että yksi tai eräs projekti valmis...) 

Edit. Eikä se eräskään ole vielä täysin valmis. Muistin, että unohdin aikoneeni laittaa penkkiin myös lilaa iiristä (helluntaililja?) ja jotain keltakukkaista laukkaa, jonka sipulit ovat odottaneet mansikkamaan pielessä siitä asti, kun siellä aloitin pemmastusta.

Edit. 2. Niin ja sitten myöhemmin syksyllä pitäisi muistaa haudata perunanarsissi, eli nätimmin sanottuna bridal crown -narsissin sipulit/mukulat(?) samaiseen penkkiin lapinnauhuksen eteen. Laitoin siihen tyhjän pytyn merkiksi, josko paremmin muistaisin.