Eilen oli koulussa tosi krätyynen päivä, varsinainen maanantaikappale. Toki sitä osaltaan selitti se, että kaikki mukulat olivat lipiloskoja, kuivat villasukat loppuivat alkuunsa, hanskoista, kengistä ja housuista puhumattakaan. Muistin kyllä, kuinka ikävä olo lapsena oli pulijaamisen jälkeen, eikä pelkästään siksi, kun piti pelätä, miten vihainen äiti on.
Tänään oli periaatteessa aivan hyvä päivä, vaikka edelleen vesikeli olikin. Aamulla teimme toisen sanakokeen, joka sujui vielä paljon paremmin kuin eilinen, kun systeemi oli jo tuttu. Pitkästä aikaa oppilaani pääsivät tietokoneellekin ja innostuivat harjoittelemaan suomenkielisten sanojen kirjoittamista mopedin sivulla. Mutta silti päivää ehti mahtua rutkakaupalla vahingoniloa, suutahtelua, tönimistä, läpsimistä, huutoa ja itkua. Massiivisin itku viimeisen tunnin lopulla kesti kymmenkunta minuuttia, luokan lattialla maaten. Kun olin jakanut punontakehykset oppilaan mielessä väärässä järjestyksessä, hän sai vasta toiseksi viimeisenä. (Kuinka kauan lapsi joutuu odottamaan vuoroaan, silloin kun oppilaita on vain seitsemän??? Nähtävästi aivan liian kauan, ainakin kolmasluokkalaiselle.) Itku loppui vasta kun piti kiiruusti pukea ja juosta linja-autoon.
Täällä Kanttorilassa on ihanan hiljaista. Kuuluu vain läppärin vieno hurina ja pihalta vaimeana auraus-/hiekoitusauton kolina.
Ihana mieheni soitti äsken kauppareissultaan. Hän oli tehnyt juoksulenkin linja-autonvaihtopysäkillämme ja löytänyt yhden oppilaaltamme pudonneen hansikkaan.
Odotn hartaasti sitä päivää, jolloin selvittäisiin koulupäivästä ilman yhtään itkua, riitaa tai kiukkukohtausta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti