Täällä ollaan tämä viikko. Viikonloppuna keskityin säilöntään: mehumaijallisesta perattuja omenoita tuli viisi purkillista omenasosetta, ja kerättyämme jälkikorjuuna sangollisen avomaankurkkuja tein niistä maustekurkkuja kahdeksan erikokoista purkillista. Yllätyin, kuinka paljon kurkkuja löysimmekään yhä, vaikka jo kahteen kertaan olin satoa penkistä kerännyt. Piti sitten pariinkin otteeseen etsiä lisää lasipurkkeja - jotka eivät sitten tietenkään ehtineet liota yön yli, kuten huolellisesti säilöttäessä kuuluisi tapahtua.
Kylmä ei ole käynyt puraisemassa Kanttorilan kasveja, jotka hiekkaisen mäen päällä ovat suojassa satunnaisilta pikkuhalloilta. Niinpä kesäkurpitsoitakin edelleen löytyy. Maissitkin varmaan kerään ennen kuin palaamme takaisin kaupunkiin ensi viikonloppuna, olivat sitten kypsiä tai ei. Todennäköisesti ei. Loput härkäpavut keräsin ja riivin äsken. En ole niiden riipimiseen keksinyt vielä mitään sukkelaa konstia. Päivällä nostin mukulasellerit, etteivät ehdi saada kylmää, kuten viime vuonna, jolloin ne sitten alkoivatkin mädäntyä käsiin, niin että ne täytyi saman tien kuoria ja paloitella pakastimeen. Nyt niiden pitäisi säilyä kellarissakin jonkin aikaa.
Punakaalisato oli nopeasti kerätty, ruoaksi valmistettu ja syöty - yksi lapsen nyrkin kokoinen löyhä kerä, mutta romanialaisystävättären reseptillä siitä tuli hyvä salaatti kahdelle hengelle.
Eilen sitten vihdoin viimein lähdimme piipahtamaan ensimmäisen kerran puolukkametsässä tälle syksylle. Olinhan lukenut ja nähnyt kuvia erinäisten Facebook-kavereiden puolukkasatopäivityksistä, joiden perusteella marjaa on nyt joka paikassa niin paljon kuin vain jaksaa metsästä pois kantaa. Me kaksi kelvotonta marjastajaa oudoissa metsissä emme päässeet lähellekään feissarisaaliita. Miehellä oli jo alkaa päälle verensokeri korkealla, joten hän ei kauaa jaksanut metsässä, minä taas en koskaan ole ollut tehokas mustikka- enkä puolukkametsässä. Mutta saimme kuitenkin vajaan sangollisen, josta tosin osa sekamarjaa (kas kun mustikkaakin vielä löytyi) joka on tarkoitus käyttää ja josta jo osa käytettiinkin jälkiruokiin. Perunatömpällä tömppäsin puolukat survokseksi ja vein ison lasipurkillisen kellariin ja jätin pienemmän purkillinen jääkaappiin. Tuore puolukkasurvos on kyllä niin hyvää, että pienenkin nokon takia kannattaa vaivootella metsään, vaikka edellisvuotisia marjoja vielä pakastimessa ja kellarissa onkin.
Marjametsästä menimme suoraan kyläreissuilla Millanin luo, joka jo odotti vadelmapiirakan kanssa. Viivyimmekin pimeän tuloon saakka, kun mies innostui jatkamaan edelliskerralla kesken jäänyttä moottorisahausta, repimään nauloja laudoista ja rustaamaan autotallin räystääseen lisäpätkän ränniä. Meillähän kyllä riitti juttua siksi aikaa, niin ihmisluonteesta, puutarhasta kuin joulustakin. Kun mainitsin aikoneeni visiteerata kirpparilla etsimässä sinisiä verhoja kaupunkikodin ikkunaan jouluksi, niin Millan alkoi heti tonkia kaappiaan ja veti sieltä esiin kuulemma joutilaat siniset upeat pitsiverhot. Lisäksi hän penkoi joulukoristeistaan muutaman sinisen pallon mukaani.
Eikö olisikin järkevää ihmisten vaihdella keskenään joulukoristeista silloin, kun haluavat vaihtelua, sen sijaan, että aina ostetaan vain uusia?
Lähtiessämme Kanttorilaan puolukanperkaussouviin saimme vielä mukaamme loput vadelmapiirakasta. Nam!
(Piti korjata pari iPadin tekemää sanamuotoa, kun en kirjoittaessani niitä huomannut. Mokomat vempeleet, kun yrittävät olla ihmistä fiksumpia.)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti