Syksy loppui kesken

Ajelimme illanhämyssä täysikuun loisteessa reilun viikon poissaolon jälkeen Kanttorilaan. Täällä satoi lunta, kun viimeksi täältä lähdimme. En tiedä, onko maassa nyt oleva lumi vielä sitä samaa. Kun kävin ensi töikseni tyhjäämässä postilaatikkoon kertyneen mainospostin, huomasin lumessa jäniksen jäljet. Siitä muistin, että ainakin yksi syystyö unohtui tehdä syyslomalla, puhumattakaan niistä muutamasta hommasta, jotka vain jäivät kesken lumen tultua. Teinpä siis puutarhakierroksen 
lehtikasa kainalossani. Onneksi sentään useimpien nuorten hedelmäpuiden runkojen ympärillä oli verkkosuojat jäniksiä vastaan valmiina, kun en ollut niitä kesäksi poistanut, kun ne olivat olleet lintusuojina hdelmäaikaan. Pensasmustikan päällä ollut verkko oli jäänyt irralleen marjojen poimimisen jälkeen, täytyy päivännäöllä kiinnittää se paremmin aloilleen. Yksi hapankirsikkapuu oli ilman runkosuojaa, samoin Lavia-omenapuu. Ainakin sen myös suojaan huomenna, hapankirsikka ei ole niin kiireellinen suojattava. Huomisen pyhäinpäivän ohjelmaksi on luvassa myös ainakin kauppareissu Millanin kanssa. Normaalisti en tapaa pyhäpäivänä käydä kaupoissa, mutta tämä on poikkeustapaus, UT:ta lainatakseni "järjellinen jumalanpalvelukseni, käydä katsomassa leskiä, orpoja..." ja miksei myös hylättyjä.
Kirjoitus-ym. kouluhommiakin olin ajatellut tälle viikonlopulle. Vänrikki Stoolin tarinoista pitäisi dramatisoida oppilaille passeliksi pätkäksi. Sitä varten haeskelin Grimbergin Kansojen historiastakin taustatietoa, mutta Suomen sota oli siinä kuitattu yhdellä virkkeellä. Enempi taustoja antaa vanha kunnon Horisontti, muinainen yläasteen historiankirja.
Nyt siis muunlaisiin kirjallisiin töihin.

Kuvia jälkijättöisesti

Koska olen sekä kirjoittanut blogiini että ottanut kuvia enimmäkseen tabletilla ja koska sillä ottamani kuvat eivät ole minun siirrettävissäni bloggeriin, niin kuvia ei ole tullut postauksiini.
Nyt kun palasimme syyslomaviikolta Kanttorilasta, niin kotiovesta astuessamme mies muisti unohtaneensa mokkulan sinne. Niinpä olen yrittänyt perehtyä älykännykkään, jonka työnantaja hommasi. Mutta sillä en toistaiseksi yritäkään kirjoittaa postauksia. Mies kävi ostamassa ärrältä nettiaikaa, joten istun nyt poikkeuksellisesti hänen läppärinsä ääressä. Ja TÄNNEPÄ OSAAN siirtää kuvat vanhalta nokialaiseltani. Totesin, etten ole sillä montakaan kuvaa kesän mittaan napannut, mutta niistä vähistä koetan nyt tähän postaukseen joitakin sijoitella.

Japaninakileija on nyt kahtena kesänä ilmestynyt kukkimaan perennapenin reunuksessa olevan reikätiilen reiästä. Nyt hoksasin koettaa kerätä siitä siemeniä talteen. Akileijoja on Millanin jäljiltä Kanttorilassa monenmoisia, mutta tämän soisin leviävän näyttävämmällekin paikalle.

Tarhavarjohiippa  teki tänä kesänä kukannuput, jotka meinasivat jäädä minulta huomaamatta. Kuvanottokaan ei oikein onnistunut, vaikka koetin asettua viereen makaamaan. 

 Kuva ei tee oikeutta kääpiöunikon upeanheleälle sitruunanvärille. Se on nyt parina kesänä ilahduttanut päästyään kasvun alkuun, ja Millanillekin olen siitä jo siemeniä saanut. Hänhän senkin alunperin Kanttorilaan hankki.

Lopuksi vielä ylläoleva kuva yhdestä perennaprojektistani viime kesältä. Tämä ei ole se viimeinen, jonka kanssa tuhrasin loppukesän ja alkusyksystäkin useamman viikonlopun. Tämä pienempi ympyräpenkki taisi kyllä olla alkusysäys siihen suurempaan projektiin. Tämäkin oli reunaltaan kovin ruohottunut, ja laukkaneilikka näytti ruohon seassa kituvalta. Hajasijoitin sen kolmeen kohtaan lähelle penkin ulkoreunaa, ja minusta se jo ennätti loppukesästä komistua joka kohdassa. Ties vaikka näkisin senkin vielä kukkivan, kun toistaiseksi olen nähnyt sen vain pienen ruohotuppaan näköisenä. Tässä penkissä on ollut tarhakylmänkukan ja esikoiden lisäksi (ja niiden kukkimisajan jälkeen) lähes vain valkoisia lajeja, kurjenkelloa, malvaa ja peurankelloa. Nyt lisäsin vaaleanpunaista malvaa, jotain (keto?)neilikkaa ja keskelle vielä puskan harakankelloa, antamaan väriä, kun sellainen oli kukkivana siirrettävissä mansikkamaalta. On siinä nyt myös vaaleanpunaista kellopeippiä, joka kukkii syksyllä. Siirsin keltaiseksi paljastuneen syyshohdekukan toiseen, kelta-violettivoittoiseen perennapenkkiin harmoniaa rikkomasta.

Mies, minä ja Millan

Kävimme tänään kylästelemässä Millanin luona. Vasta tänään, vaikka olemme maisemissa olleet jo perjantai-illasta ruveten. Alkuloma meni saarna- ja puutarhakiiruissa, alkuviikosta taas Millan oli niin kipeänä, ettei ollut saanut nukuttua eikä näin ollen olisi jaksanut seurustella vieraiden kanssa. Ei hän nytkään itse pystynyt kahvia juomaan, mutta me joimme hänenkin edestään.
Reilu viikko sitten olimme kolmestaan mielenkiintoisella autoajelulla. Vedimme peräkärryllä kattopeltikuormaa siskolleni ja samalla poikkesimme tapaamaan entisiä seurakuntanuoria. Entisiä siinä mielessä, ettemme kukaan enää olleet kauhean nuoria. Meillä oli mukava nyyttäritapaaminen ja Millanin sähköyliherkkyyskin osattiin huomioida, eikä kenelläkään ollut kännykkä päällä. Kuvatkin otettiin normi digikameralla. Siskon luona jeesattiin Millanin kanssa keräämällä omppupudokkaita (no, tulihan ne omput taas sieltä...) koska sisko oli potenut selkäänsä ties miten pitkään ja kerättävää oli puiden alla niin, ettei jalka jakaantunut. Mies tyhjäsi peltikuorman kempuralle ja yhdessä istuttiin siskon ruoka- ja kahvipöytään ("candlelight supper" sadonkorjuujuhlan tunnelmissa). Kun sitten iltapimeällä toimme Millanin ja koiruuden takaisin kotiin, keräsimme hänen kirjahyllystään metrin verran tiiliskivipäätaloja auton kyytiin. Eronnut ja karannut mies oli ne jälkeensä jättänyt eikä perästäkään huolinut. Ne olivat menossa paperinkeräykseen. Katsotaan, josko me löytäisimme niille uuden kodin. Toistaiseksi saavat väliaikaisen turvapaikan Kanttorilan hyllyssä. Millan oli tyytyväinen lisätilaan, johon hän oli ehtinyt hankkia itselleen sopivampaa täytettä kirjaston poistomyynnistä.

Tänä vuonna olisi kuulemma kunnat saaneet itse päättää syyslomaviikkonsa. Niin sitä ihmettelen, että miksi meillä kuitenkin piti olla näin myöhään tämä loma, vaikka sen olisi saanut pitää varhemminkin? Viime viikolla vielä olisi joinki tarjennut... Kyllähän nytkin olen pihalla tarjennut, kun olen kunnolla pukenut, mutta eipä enää pysty nauttimaan syksyn kukista, kun pakkanen puri krassit ja muut. Eilen keräsin loput leijonankidat maljakkoon. Tänään vihdoin muistin nostaa dalian juurakon ylös kukkapenkistä. Olin sen vallan unohtaa, kun olen noita omenoita vain hyysännyt. Kävin hakemassa talvikynteliä nyhtökaurakastikkeeseen, niin siinä tulin katselleeksi viereistä perennapenkkiä, äkkäsin siinä ensin unohtuneen gladiolusryppään ja siitä muistin daliankin, jonka varret ja lehdet olivatkin jo menneet ruskeaksi. Jossain ohjeessa sanottiinkin, että pakkanen saa niitä nipistääkin ennen kuin juurakot kannattaa nostaa. Aika komeaksi oli ehtinyt juuri paisua, vaikkei se koko kesää ehtinytkään maassa olla.
Eilen mies kävi etelässä myymässä auton ja poikkesi mennessään viemään Millanille vettä ja kirjeeni. Auton myytyään mies oli hypännyt junaan hakeakseen toisen auton kaupunkikodin pihasta. Puolilta öin hän palasi retkeltään, kun ei raaskinut yksin jäädä nukkumaan tyhjään kotiin. No, tänään jaksoi kuitenkin kyläillä kanssani. Paluumatkalla poikettiin vielä paikallisella kirppiksellä. Ostin pienen kattilan ja ikkunaverhot vintin klasiin. Kas kun kuopus oli sieltä vienyt verhona pitämäni tumman lakanan opiskelijaboksinsa ikkunaverhoksi.

Ensilumiryökäle

Kun perjantaina viimeisenä koulupäivänä alkoi sataa lunta, olin melkein yhtä innoissani kuin lapsetkin valtavista hiutaleista, joita leijaili taivaan täydeltä ja joita sieppailimme suuhun. Heti alkoi myös pallojen pyörittely ja koulupäivän päätteeksi koulun pihaan oli ilmestynyt ukkojen rivi.
Mutta kun sitten tänä aamuna mies herätti minut Kanttorilassa kertomalla, että yöllä oli satanut lunta, olin epäuskoisen ja harmissani. Miten nyt käy lopuille omenoille?
Perjantaina saavuttuamme Kanttorilaan puoliltaöin tryykäsin ensi töikseni sankojen ja kumihanskojen kanssa omenapuiden alle kokoamaan saalista mahdollisen yöpakkasen alta pois. Lauantaina niistä osan keitin soseeksi ja osan sain kuopuksen kyytiin, vaan jäi niitä silti muuhunkin.
Tänään iltapäivän liikunnaksi olimme yhdessä omenapuiden alla, minä jatkoin omenoiden keräämistä ja mies haravoi lehtiä jätesäkkeihin. Tarkoituksenaan ehkäistä muumiotaudin leviämistä. Talven mittaan ehdin mahduttaa osan lehdistä lämpökompostoriin. Omenat vaikuttivat siltä kuin eivät olisi nähneetkään pakkasyötä. Ehkeivät ne hetkellisestä pikkupakkasesta olekaan moksis. Aion askartaa edelleen sosetta, mutten millään ehdi enkä pysty koko määrästä. Purkitkin siinä loppuvat, vaikka niitä kerännyt olenkin.
Meni taas tähän omenateemaan, mutta josko syysloman aikana ehtisin toisenkin postauksen kirjoittaa. Jostain muusta.

Omenoista yhä

Olemme vähitellen pakanneet taas uutta omenakuormaa auton kyytiin. Tämä on kolmas lasti pohjoiseen. Kun veimme ensimmäiset pudokkaat pari viikkoa sitten, ajoimme suoraan seuroihin. Siellä mainitsin yhdelle illan puhujista, että auton perässä olisi omenoita ja että hakisimmeko niitä seuroihin ihmisten otettavaksi. Mutta rouva oli sitä mieltä, että nyt on kaikilla niin paljon omenoita, että tuskin kukaan haluaa. Emme siis tarjonneet siellä omppuja. Mutta minäpä keksin laittaa paikalliselle Roskalavalle - siis faceryhmään - kuvan ompuista ja kyselyn haluaisiko joku hakea sangollisen tai pari. Ja niitähän haettiin. Kaikilla ei siis ollutkaan, kuten arvelinkin. Vein myös mennessäni pari kassillista mukanani hoitaessani muita Roskalava-keikkoja. Ja loput mies vei naapureiden rappusille  perjantaina ennen kuin lähdimme viime viikonlopuksi tänne hakemaan kakkoslastia. Siitäkin päästiin helposti eroon: sangollinen Millanin vanhemmille, yksi banaanilaatikollinen Roskalavalaiselle, joka ei ehtinyt saada eka kuormasta, ja kolme laatikkoa miehen veljen perheelle, jotka mies vei tiistaina samalla, kun kävi  pohjoisessa asentamassa pojan autoon lohkolämmittimen ja viemässä pojalle ja tyttärelle syksyn satoa. Siis muutakin kuin kassillisen punakanelia.
Viikko sitten pääsimme siis kepeästi eroon seitsemästätoista sangollisesta. Eilen ja tänään olemme keränneet noin 36 ämpärillistä, joista neljä eli banaanilaatikollinen meni jo Millanin vanhemmille. Eiköhän lopuistakin eroon pääse. Yhden laatikon vien koululle. Nyt vain on tullut välipää laatikoista, vaikka puiden alla olisi vielä noukittavaa.

Enimmäkseen omenaa

Onpas taas vierähtänyt aikaa edellisestä postauksesta, kuukausikin on ennättänyt vaihtua. Viimeksi kuvailemani kutina yltyi silloin illalla ja yöllä aivan kauheaksi, välillä jo pelkäsin pimeässä, kuulostellen, alkaako minulla kurkku turvota. Aamulla soitin päivystykseen, jossa neuvottiin lopettamaan antibioottikuuri ja hakemaan apteekista antihistamiinia. Mutta eihän tällä paikkakunnalla sunnuntaisin ole apteekki auki. Onneksi Millanilla oli antaa minulle histamiinia, jolla kutina alkoikin hellittää. Kolmannen yön sain jo nukkua heräämättä raapimiseen.
Antihistamiinin lisäksi sain Millanilta myös niitä tulppaaninsipuleita, jotka piilottelin tuoreeseen perennapenkkiin heti kylänsyrjästä palattuamme. Nyttemmin kun ei ole enää tarvinnut ährätä tuon kukkapenkin kanssa, olen ennättänyt täällä viikonloppuisin käydessämme tyhjätä kasvihuoneen, kerätä omenoita, nostaa punajuuret, kerätä omenoita, kaivaa parsoille penkkiä, kaivaa maa-artisokkaa, kerätä omenoita, korjata härkäpapusatoa, kerätä omenoita... Tänä syksynä on siis vaihteeksi riittänyt punakanelia. Muillekin jaettavaksi.
Viikko sitten kävimme kaivamassa perunasadon ja keräämässä härkäpavut Millanin kasvimaalta, jossa meillä oli pieni "vuokrapalsta". Palkoina mitattuna härkäpapua tuli kutakuinkin yhtä paljon kuin perunaa, mutta toki sato meni sitten pienempään tilaan, kun olin saanut palot riivittyä. Siihen ei taida olla mitään helppoa tai nopeaa konstia? Kaupunkikodissa sitten esikeitin suurimman osan pavuista pakastimeen, loput keitin ja muhensin pihvitaikinaksi, johon lisäsin oman maan sipulia, valkosipulia ja chilipaprikaa. Kananmunaa ja mausteita lisäksi ja se oli siinä. Perunoista suurimman osan jätimme Kanttorilan kellariin, pienimmät keitimme saman tien. Osan perunoista jouduin valikoimaan myös kompostoriin ruttoisina. Savimaa oli tänä kesänä turhan märkä potuille.
Tänään taitoin maissintähkät talteen, viisi pienehköä tähkää, jotka huomenna syömme hyvällä halulla. Hiukan aloin jo haravoida koivun lehtiä, koska haluan koota niitä kompostin kuivikkeeksi talven varalle. Muuten en juuri taida haravoida kuin noiden portinpielen isojen vanhojen koivujen alta.
Mukavasti sadonkorjuuta on riittänyt, vaikka kaikki ei tänä kesänä menestynytkään aiempien vuosien tapaan. Mutta uskon, että Taivaan Isä on ihan oikein mitoittanut tuon satommekin. Ei minulla olisi tänä syksynä ollut aikaa eikä energiaakaan esim. avomaankurkkujen säilömiseen. Muutaman pienen kurkun otin talteen ja aika pienellä työpanoksella laitoin ne etikkaliemeen. Viimesyksyisiä kurkkuja on vielä kellarissa, joten ei hätiä mitiä senkään suhteen. Ja mitä tulee omenoihin, niin noita kesäomenoita ei kauheasti liioin tarvi säilöä eli soseuttaa, kun niitä pystyy jakelemaan syötäväksi, lähinnä pohjoisessa. Talviomenoita tulee vuorostaan vähemmän kuin parina edellisenä syksynä.
Huomenna nostan vielä mukulasellerit suojaan kylmältä, niin sitten lienee arimmat tallessa. Palsternakka kestänee vähän kylmän puraisuakin. Kuten pienet purjonikin. Parsantaimet mietityttävät. Ohjeen mukaan keväällä kylvetyistä siemenistä kasvaneet taimet pitäisi nyt syksyllä istuttaa varsinaiseen parsapenkkiin, jolle olen siis jo kaivanut valmiiksi pohjaa. Ja vihdoin sain aikaiseksi myös selvittää, mistä täällä voisi hakea hevosen lantaa parsoille. Mutta vielä pitäisi saada haettua lantaa. Niin sitä mietin, miten myöhällä vielä ehtisi parsan uudelleen istuttaa vai pitäisikö suosista jättää kevääseen.

Terve taas!

Sen verran lisäisin vielä eiliseen postaukseen, että olihan Kanttorilan puutarhassa toki myös liuta vanhoja ihania omenapuita silloin, kun Millan tähän muutti. Se oli yksi syy, miksi hän muutti juuri tähän taloon.
Tänään minulla on ollut ensimmäistä kertaa terve olo - saa sanoa - kahteen viikkoon. Tosin nyt illalla jotain ihmeen kutinaa, johtuukohan antibiooteista. Onneksi kuuri on kohta syötynä. Mutta päivän mittaan sain kuin sainkin ikuisuusprojektilta tuntuneen perennapenkkiurakan viimeistelyä vaille finaaliin. Aika monta kottikärryllistä jouduin vielä kuskaamaan, ja joka kärryllisen jälkeen piti pysähtyä puuskuttamaan, ennen kuin pääsin asettelemaan muovireunusta, tyhjäämään tuoreet multasäkit reunuksen sisään ja lopulta istuttelemaan perennat. Suurinpiirtein keskelle penkkiä jätin mullattoman raitin, jonka täytin vanhalla hiekansekaisella mullalla, josta olin koettanut noukkia juuret pois. Myöhemmin on tarkoitus valaa laattoja sekä penkin ympärille että tuohon "keskikäytävälle". Näin sain mullankin paremmin riittämään, ja aikanaan käytävältä yllän niin kastelemaan kuin kitkemäänkin koko penkin leveydeltä.
Työkalut, kärryt ja perennapurnukat jäivät vielä pillanpärääten ympäri penkkiä, mutta niittenkin siivoamisen jälkeen on vielä viimeistelyä jäljellä. Millan nimittäin tarjosi minulle osan ostamastaan tulppaanisipulisatsista, ja nyt minulla olisi sopivasti niille paikka tarjolla uusitussa penkissä.
Ilta ehti jo hämärtää, kun piti vielä palata ulos pariin hommaan. Toin kasvihuoneesta pois sekä satoa että muutamia talvetettavia kasveja. Ensi viikolla voi lämpötila vielä pysytellä nollan yläpuolella, mutta seuraavalle viikolle ennuste näyttää jo yöpakkasia. Toinen homma, minkä pysyin kutakuinkin suorittamaan vähästäkin valossa, oli herneiden kerääminen. Huomiselle jäi vielä tyrnien poiminta ynnä muuta sellaista. Aamuksi povattu poutaa, niin mukavampi kerätä tyrnit kuivemmasta säässä kuin mitä tänään on ollut, hoppas det.
Ennen kaupunkiin lähtöä käymme vielä morjestamassa Millania. Tuliaisiksi herneiden lisäksi pensasmustikoita, palsternakkaa ja maa-artisokkaa, joita itsekin syötiin tänään. Nam!