Musta aukko

No, harmaanrusehtava aukko. Pääsin vihdoin jatkamaan keskeneräistä perkausprojektia, kun ei enää helle vaivannut ja kun sadettakin saatiin, jota myös lisää luvassa, niin uskalsin nostaa ja potittaa perennat odottamaan uudelleen istutusta.

Tässä on kolmesta pyöreästä perennapenkistä keskikokoinen, josta jo jokunen kesä sitten yritin siivota tarha-alven muualle ja vuohenkellon kompostoriin. Tarha-alpi meinasikin sitten minulta tyystin kadota, mutta kun olin kahta eri (kuivaa) paikkaa sille testannut, niin kolmas kerta toden sanoi, ja nyt se kukoistaa turvallisesti edempänä omassa rauhassaan.

Mutta se vuohenkello, Campanula luciferus (no ei sentään, C. rapunculoides oikeasti). Siitä olen aikaisemminkin turhaan yrittänyt eroon entisessä puutarhassani. Viimeksi tätä penkkiä siivotessani en ihan näin tyystin sitä tyhjännyt. En silti uskalla toivoa, että olisin saanut vuohenkellon siitä lopullisesti kitkettyä, vaikka osan mullasta olen seulonut ja kahteen kertaan nyt olen penkin käynyt lapiolla läpi juuria kaivaen. Paras kai olisi, jos voisi jättää penkin vuodeksi kesannolle, näkisi esiin nousevat kellot, jotka voisi sitten repiä ylös. Mutta siihen ei tila riitä, pakko saada tähän ainakin osa perennoista takaisin ynnä uutena tarhajaloangervo, jota keväällä ostin pikkutaimina.

Olen nauttinut taas tästä mullistamisesta. Hellepäiville kun ei oikein järkevää, mielekästä ja hyödyllistä tekemistä meinannut riittää. Nautin kierolla tavalla myös siitä, kun heräsin taas aamuyöstä vessaan ja saman tien puin hiljaa ulos sateeseen. Silloin sateli enää hiljakseen, mutta nurkka-astiat olivat melkein täynnä, joten  vajensin niitä vara-astioihin, lisäksi kävin kastelemassa kasvihuoneessa ja vähän muuallakin. Kun oli millä mällätä.

Menin uudestaan maata ja nousin oikeasti vasta ysiltä. Tänä aamuna pitkästä aikaa teinkin sitten etanakierroksen, kun hetkeen ei ole tarvinnut. Siinä samalla totesin, että voisin piankin säilöä toisen erän avomaankurkkua.

Taannoinen temppuni tepsi; kun keräsin pois ne neljä isoksi kasvanutta kurkkua, niin toiset pikkualut intaantuivat kasvamaan. 

Päätin, että huomenna olisi säilöntäpäivä, olinhan eilen saanut Millanilta tuoreita mustaherukanlehtiä siihen tarkoitukseen. Ja samalla voisin pitää leipomapäivän, uunissa voisin kuumentaa sitten myös säilöntäpurkit. Mutta ensin niitä piti hakea vintiltä yöksi likoamaan. Ja leipomista varten tyhjäsin pakastimesta viimevuotista kesäkurpitsaa ynnä kaljamäskiä jääkaappiin sulamaan. Ai, oli meiniki kerätä ne kurkutkin jo valmiiksi, mutta se unohtui tuon penkin kanssa touhutessa. 

Muuten, vuohenkellon juurien lisäksi siivosin penkistä pois aika läjän lasinsirpaleita. Mietin, että ennen ei rikkonaiselle lasille ollut oikein mitään paikkaa. Meilläkin kotona saatettiin nakata rikkinäinen astia kivijalassa olevasta "kissanluukusta" talon alle, pois jaloista. Olisiko samanlaisesta piilotusratkaisusta kyse, että rikkiöön lasitavara on kaivettu perennapenkkiin/ maahan piiloon. 

"Sitä se mun uneni tiesi"

Kirjoitin blogille taannoin painajaisunesta, jossa gladiolusta kalvoi jotkin vaaleat toukat. Olin jo unohtanut koko unen, mutta äsken törmäsin  linkin tekstiin. Silloin muistin nämä kuvat:

Jokin tunnistamaton toukka siinä viipyili, galdioluksen nirkossa. Annoin sen ensin olla, kun en saanut selville, minkä perhosen(?) toukka se on. 

Mutta sitten, kun huomasin sen ruvenneen järsimään nuppua, siirsin sen perennapenkkiin ruostekukkien luo. (Kännykkäkamera ei osaa tarkentaa siihen, mihin tahtoisin. Olisi kuulemma pitänyt ottaa wc-paperihylsy "loittorenkaaksi".) 

Järsimisestä huolimatta miekkalilja alkaa availla nuppujaan ja samalla paljasti värinsä, jota en muistanut. 

Amaryllis nauttii, päivänsini ei - eikä emäntä

Kolmas jaloritarinkukka, toinen valkoinen on innostunut kukkimaan tänä kesänä. Kelpaahan noiden sipulikukkien, kun niillä on vesivarastot omasta takaa. 

Mutta esimerkiksi tänään, kun nukuin niin myöhään, etten ehtinyt aamukastelua, lotossa ovat olleet niin tomaatit kuin suurilehtinen päivänsini - joka ei edelleenkään ole tehnyt minulle nuppuja saati kukkia. Ei taida olla luvassa Heavenly bluen siemeniä tänäkään kesänä. 

Eihän minulla oikeasti pitäisi olla mitään valittamista kesälomani suhteen. Mutta valitanpa silti hiukan. 

Monta puutarhaprojektia on jäänyt suunnittelun asteelle, kun helteen takia ei ole jaksanut eikä kuivuuden takia olisi kannattanutkaan ruveta istuttelemaan tai kylvämään. Silläpä näitä blogikirjoituksiakin on tullut tavallista enemmän, kun ei ole oikein voinut muutakaan. Sain keskeneräiset ompeluprojektit valmiiksi jo edellisen hellekauden aikana, kirjoitellut olen blogitekstien lisäksi myös kirjeitä, Millanille. Illan viilennyttyä olen jatkanut myös matonkuteiden leikkuuta, nyt kun peukalo on parantunut tarpeeksi. Tänään hoksasin yhden puutarhaprojektin, jota voin tehdä aamupäivisin, kun projekti (risuaidan jatkaminen) sijaitsee pohjoisseinustalla. Hoksasin sen vain niin myöhään tänään, etten ehtinyt kauaa raivata rusopajuangervoa ennen kuin aurinko kääntyi porottamaan. Mutta huomenaamulla jos pääsisi ihmisten aijoos ylähä, niin kastelun jälkeen voisin riehua ryteikössä. Torstaina onkin ohjelmassa härkäpapujen korjuu Millanin luona, missä minulla on ns. vuokrapalsta. Kanttorilan kasvimaalle aikaisemmin kylvämistäni härkäpavuista keräsinkin jo eilen pienen sadon pakkaseen. Kunhan saan kerättyä härkäpavun pois tieltä, Millan pääsee istuttamaan niiden tilalle ne synttärilahjaksi saamansa pensasmustikat. Sopivasti pitäisi sateiden alkaa torstaina. Jos Herra suo. Myös helteen lupailtiin hellittävän. Voi olla, että suotuisat olosuhteet uusille puutarhaprojekteille koittavat juuri vähän ennen töihin paluuta. No, pakolliset istuttamiset pystynen tekemään tarvittaessa vaikka viikonloppuisin, niin että nyt purkeissa odottavat taimet ehtivät juurtua sijoilleen syksyn mittaan. 

Sellaista kivaa tämän päivän helteissä silti oli, että saatiin serkkuni tänne ensivisiitille, kun hän kävi tuomassa äitinsä, kummitätini, tekemän ryijyn ripustettavaksi Kanttorilan salongin seinälle. Kunhan olen paikannut siitä pari reikää ja mies saa laitettua ripustuskoukut kaappikellon viereen, niin kuvakin vois olla luvassa. 

Ensin nolotti, sitten nolotti vielä enemmän

  Viime pyhänä missattiin kirkkoon meno syystä, jota en julkisesti avaa sen enempää. Tänään kuitenkin sain tahtoni läpi, vieläpä suht. vaivattomasti ja niin tandemoimme paitahihaisillamme kirkkoa ympäröivän kiviaidan viereen. Siinä huomasin muita kirkkoon menijöitä maskit naamallaan. Silloin muistin unohtaneeni ottaa itse maskia mukaan. Mies kysyi, eikö veskassani sattuisi olemaan. Pengoin pohjaa, mutta ei. Miehellä oli yksi maski. Hän antoi sen ritarillisesti minulle ja aikoi pyöräillä kotoa itselleen toisen. Sanoin kuitenkin, että tarviiko hän kahdesti rokotettuna sitä ns. kipeästi. Ja hän arveli ettei, eikä pyörtänyt kotia. Kirkon ovella pysähdyin lukemaan siihen kiinnitetyt koronaohjeet, ja hieman häpeääni helpotti, kun niissä ei mainittu maskista mitään, lähinnä vain turvavälit ja käsidesi.

Oli mukava päästä veisaamaan yhdessä (kanttorin ja papin kanssa, muu väki tahtoo olla vaisuja veisaajia), ja erityisen mukavaa oli päästä käymään ehtoollisella. Edelliskerrasta ei ollut sentään vuotta kulunut, mutta ei paljoa puuttunut. Siellä alttarin äärellä muutkin olivat maskitta. (Ja itse asiassa, oli kirkossa muutama muukin vallan maskiton. Ja pari, jotka pitivät sitä vain leuallaan. Jotta.)

Mukava yllätys oli myös se, että eräs rouva kävi messun jälkeen meitä jututtamassa. Meillä on yhteinen tuttava, joka oli kehoittanut tulemaan juttusille, jos näkisi meitä kirkossa. Kysyin uteliaisuuttani, mistä tunnisti meidät ystävämme tarkottamaksi pariskunnaksi. Hän oli saanut tuntomerkiksi pitkät hiukseni, jotka ovat letillä. Niin kuin ne tänäänkin olivat. Oli riittävä tuntomerkki, sillä pitkä tukka ja letti/letit/palmikot ovat kuulemma harvinainen näky. Enpä ole huomannut, kun itse näen joka päivä 😁

Kotimatkalla minulta putosi alamäessä avokas jalasta, kun satulalaukku oli pökännyt  kangaskengän kantapäästä irti ja kun mies alkoi yllättäen polkea niin, etten ehtinyt varautua. Mies jälleen ritarillisesti juoksi hakemaan kenkäni, kun mä jäin pitelemään tandemia pystyssä. Mutta tämä ei vielä ollut syy siihen toiseen isompaan nolostumiseen.

Kotipihassa mies pyysi sen käyttämäni maskin, ja kun aloin kaivaa sitä laukun sisätaskusta, jonne sen kirkon pihassa olin tukkinut, huomasin, että siellähän niitä oli,varamaskeja, laukun sivutaskussa... 

Lisää pikkumustaa

 

Salkoruusu

                                    Eestä ja takkaa

Yksinäisiä kukkia ja enkeleitä

 Peukaloni tölväisyn jälkeen tekemäni kamerakierroksen kuvista jäi muutama vielä julkaisematta.

Toinen John Cabot -ruusuista kukkii tänäkin kesänä. Eihän tuo kukka kuitenkaan yksin ole, sieltähän kurkkii hauskasti pikkunuppuja. 

Ja jälleen kerran lamopeikonkello (Codonopsis clematidea, ruotsiksi porslinsklocka), rakas ujo haisuliystäväni. 

Puutarhan kuningatar 

Kävin äsken ottamassa kuvan vielä yhdestä enkelistä, kirpputorilöytö muutaman kesän takaa. 

Säilöntä alkaa/jatkuu

Säilöntäkausi alkaa vähitellen. Pakastamisen lisäksi säilön kuivaamalla ja sitten tätä purkitussouvia, etikkasäilykkeitä (kurkku ja punajuuri) ja omenasosetta, joskus omppujen höyryttämisen sivutuotteena myös mehua kellariin. 

Alkukesästä kuivasin yhden kuivurillisen mäkimeiramia, sittemmin on satoa syöty kädestä suuhun. Mutta nyt minun piti hieman etuajassa aloittaa avomaankurkkujen säilöntä, kun neljä kurkkua oli kasvanut kovin isoiksi ja kun yhden pintaa oli jo etanaryökäle ehtinyt vikuuttaa. Oikeastaan tämähän olikin ihan fiksua. Neljän kurkun pilkkominen ja purkittaminen ei ollut liian rasittavaa lomapäivän iltana. Ja onpahan pois vaivoista tuohippuolin, jos ja kun tulee lisää säilöttävää.