No, harmaanrusehtava aukko. Pääsin vihdoin jatkamaan keskeneräistä perkausprojektia, kun ei enää helle vaivannut ja kun sadettakin saatiin, jota myös lisää luvassa, niin uskalsin nostaa ja potittaa perennat odottamaan uudelleen istutusta.
Tässä on kolmesta pyöreästä perennapenkistä keskikokoinen, josta jo jokunen kesä sitten yritin siivota tarha-alven muualle ja vuohenkellon kompostoriin. Tarha-alpi meinasikin sitten minulta tyystin kadota, mutta kun olin kahta eri (kuivaa) paikkaa sille testannut, niin kolmas kerta toden sanoi, ja nyt se kukoistaa turvallisesti edempänä omassa rauhassaan.
Mutta se vuohenkello, Campanula luciferus (no ei sentään, C. rapunculoides oikeasti). Siitä olen aikaisemminkin turhaan yrittänyt eroon entisessä puutarhassani. Viimeksi tätä penkkiä siivotessani en ihan näin tyystin sitä tyhjännyt. En silti uskalla toivoa, että olisin saanut vuohenkellon siitä lopullisesti kitkettyä, vaikka osan mullasta olen seulonut ja kahteen kertaan nyt olen penkin käynyt lapiolla läpi juuria kaivaen. Paras kai olisi, jos voisi jättää penkin vuodeksi kesannolle, näkisi esiin nousevat kellot, jotka voisi sitten repiä ylös. Mutta siihen ei tila riitä, pakko saada tähän ainakin osa perennoista takaisin ynnä uutena tarhajaloangervo, jota keväällä ostin pikkutaimina.
Olen nauttinut taas tästä mullistamisesta. Hellepäiville kun ei oikein järkevää, mielekästä ja hyödyllistä tekemistä meinannut riittää. Nautin kierolla tavalla myös siitä, kun heräsin taas aamuyöstä vessaan ja saman tien puin hiljaa ulos sateeseen. Silloin sateli enää hiljakseen, mutta nurkka-astiat olivat melkein täynnä, joten vajensin niitä vara-astioihin, lisäksi kävin kastelemassa kasvihuoneessa ja vähän muuallakin. Kun oli millä mällätä.
Menin uudestaan maata ja nousin oikeasti vasta ysiltä. Tänä aamuna pitkästä aikaa teinkin sitten etanakierroksen, kun hetkeen ei ole tarvinnut. Siinä samalla totesin, että voisin piankin säilöä toisen erän avomaankurkkua.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti