Viikonloppua, tarkemmin lauantaita, väritti juhlinta. Ensin ajelimme piipahtamaan Herättäjäjuhlilla ja tapaamaan siellä tuttuja (ja polttamaan ihoa armottomassa paahteessa). Sieltä palatessa menimme Millanin synttäreille ja vietimme mukavan ja leppoisan iltapäivän hyvässä seurassa ja herkkujen ääressä. Ja kuinkas muuten juttelimme Millanin kanssa myös puutarha-asioista, kuten varmaan aina tavatessamme. Sain taas lisää nimiä Kanttorilassa kasvaville perennoille sekä mm. koordinaatit, joiden avulla paikallistin tarhavarjohiipan, joka olisi hyvinkin jäänyt minulta huomaamatta. Siitä en vielä ottanut kuvaa, mutta jos siihen ilmestyy kukkia, niin sitten nappaan. Kukat vain kuulemma saattavat jäädä hyvinkin piiloon ja huomaamattomiksi lehtien alle.
Viime kesänä Millan antoi Kanttorilasta mukaamme humalan vietäväksi kotipihaamme, missä se eli ja kukoistikin hyvin (talomme alkuperäiset humalat olivat jostain syystä alkaneet hiipua). Nyt sitten tuli mieleeni, että haluaisin aidanteen näkösuojaksi kompostorin eteen, ja mikä siihen paremmin sopisi nopeakasvuiseksi köynnökseksi kuin juuri humala... Niinpä sitten kaivoin sen ylös ja kiikutin takaisin Kanttorilaan. Mies pystytti kaksi heinäseivästä ja niiden väliin sitoi ritilän. Hyvässä lykyssä ensi kesänä aidanne on jo peittävämpi.
Olen väsäillyt jonkin verran nimikylttejä perennapenkkeihin, mutta vielä pitäisi kirjoitella lisää. Minulta vain loppui jo kontaktimuovi. Jäätelötikkuja kyllä vielä piisaa. Lisäksi joudun odottelemaan erinäisten lajien kasvua täyteen mittaansa ja kukintaa, että voin varmistua lajista. Kylmä alkukesä pysäytti kasvun pitkäksi aikaa, mutta toisaalta jo kukkaan ehtineet jaksoivat kukkia hämmästyttävän pitkään. Kanttorilassa on paljon erikoisiakin lajeja, edellämainitun tarhavarjohiipan lisäksi mielestäni kuvan alppitähti ei ole mikään jokapihan perenna.
Akileijatkaan eivät ole Kanttorilassa ihan niitä tuttuja ja tavallisia, vaikka niitäkin toki löytyy talon alkuperäisistä perennapenkeistä, mutta Millan on istuttanut lisäksi mm. useita Barlow-lajikkeita. Lieneeköhän tämä musta kaunotar niitä?
Kun Millan kuuli, että persiankeltaruusu on avannut kukkansa, hän kysyi, miten olen sietänyt sen hajua. Tottakai olen nokkani tunkenut keltaruusuunkin, aina kun ruusuja näen, täytyy tarkistaa niiden tuoksukin. Tätä olen käynyt nuuhkaisemassa useaan otteeseen, kun en oikein ole saanut hajusta selvää, muistuttaako se sitruunapastillin vai marjaluteen tuoksua... Vieressä kukoistava iso juhannusruusu on toistaiseksi peittänyt tuoksullaan muut.
Nämä kolme vekkulia olivat asettuneet niin söpösti, että siitä piti napata kuva. Orvokissa viehättää huumaavan tuoksun lisäksi lukemattomat värit, ja näissä omakylvämissä myös värien satunnaisuus. Tässäkin pehkossa on kolmea eri väriyhdistelmää, ja vieressä on samassa varressa tumman lilaa ja keltaista.
Puutarhatöistä olen nyt pitänyt päiväkirjaa yhtä huonosti sekä blogissa että paperiversiona. Mainittakoon, että olen pemmastanut talon aurinkoisen päädyn; siellä istutin samoille sijoilleen uudelleen krookuksen ja narsissin sipulit sekä tarhakylmänkukat, siirsin osan pihakäenkaalista vähän syrjemmälle, kaivonkannen vierustalle, vein Millanille heinän seasta löytämäni isorikon (tosin en sitä tunnistanut, mutta Millan nimesi sen heti, oli saanut sitä siskoltaan) ja tyhjäksi jääneeseen tilaan kylvin vielä erän sokeri- ja silpoydinhernettä sekä epätoivoisesti loput persiljan siemenet. Nyttemmin olen kyllä löytänyt aiemmin tekemistäni persiljakylvoistä peräti kaksi itänyttä alkua. Ehkä sieltäkin lisää vielä nousee. Kuka tietää, jos minulla syksyllä olisi persiljaa neljässä eri paikassa. Saisipa anemianestolääkitystä.
Yksi isompi urakka juhannuksen jälkeen oli käydä läpi pitkän kaarevan perennapenkin reunus. Kaivoin kivet (ja kivien välistä heinän) ylös ja kivetin uudelleen ja jatkoin kiveyksen jatkumaan melkein koko perennapenkin ympäri, vain kauimmainen pääty, jota peittää verihanhikki, jäi vielä ilman kiviä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti